9.

Päivät ovat kuluneet kuin sumussa. En ole jaksanut käydä koulussa enkä muutenkaan ulkona. Havahdun horroksestani, kun ovikello soi ja menen avaamaan.

"Voinko minä tulla sisään?" Laura kysyy arasti. Hän on selvästikin päässyt aikaisin koulusta tai sitten lähtenyt sieltä omin päin.
"Ihan sama." Laura sulkee oven, riisuu kenkänsä ja kävelee perässäni huoneeseeni. Hän tietää mitä on tapahtunut. Näen sen hänestä ja toisaalta, hän näkee minusta. Laura puree huultaan ja katsoo minua sääliä silmissään. Vilkaisen häntä.
"Sano nyt kun mieles näyttää tekevän kuitenkin", tokaisen ja hän hengähtää hiljaa. Tiedän, mitä hän aikoo sanoa ja sieltä se tuleekin.
"Minähän sanoin..." Painan pääni käsiin ja Laura istuu sängyn reunalle viereeni "...en mä kuitenkaan vahingoniloinen ole." Vilkaisen Lauraa. En ole uskoa korviani. Laura huomaa yllätykseni, katsoo ikkunasta ulos ja hymähtää. "Tuntuu se tarpeeksi paskalta varmaan ilman minun vittuiluakin." Nyökkään hiljaa. Laura nousee ylös ja häviää keittiöön. Hetken päästä hän saapuu takaisin käsissään kaksi kuppia kuumaa kaakaota. Otan toisen kupeista ja puhaltelen siihen hiljaa. En muista milloin viimeksi olisin juonut kaakaota. Varmaan silloin, kun vielä seurustelin Lauran kanssa. Hän rakastaa kaakaota.
"Ei olla nähty pitkään aikaan..." Laura toteaa kupilleen. Hän on harvinaisen oikeassa. Emme ole nähneet sitten eromme juurikaan. Korkeintaan ohimennen kaupungilla. Ja sitten hän tulee tänne tekemään minulle kaakaota kuin olisimme joka päivä yhdessä. Mieleni tekee sanoa tämä hänelle, mutta se tuntuu yhtäkkiä täysin tarpeettomalta.
"Koulu loppuu pian. Mitä teet kesällä?" Kohautan olkapäitäni ja juon kaakaotani pienin siemauksin. En kykene ajattelemaan päivää pidemmälle. Ja jos kaikki päivät ovat samanlaisia kuin tähän mennessä, en edes halua ajatella kesään asti.
"Jos sinulla ei ole mitään niin voit tulla minun kanssani mökille.. rauhoittumaan", Laura jatkaa ja vilkaisee minuun. Nyökkään ja pakotan kasvoilleni kiitollisen hymyn. Olen oikeasti kiitollinen, sitä vain on vaikea näyttää. Istumme hiljaisuudessa vielä hetken kunnes Laura vie kuppinsa keittiöön ja tulee seisomaan huoneeni ovelle. Hän katsoo minua hiljaa ja kävelee sitten luokseni ja halaa minua. Painan pääni hänen päälakeaan vasten ja haistelen hänen laurantuoksuisia hiuksiaan.
"Pärjäile", hän kuiskaa ja irroittaa otteensa. Jään istumaan yksin sängylle ja kuuntelen kuinka Laura pukeutuu eteisessä ja lopulta lähtee. Halauksen lämpö on haihtunut ja minua kylmää.

Lopulta lähden kouluun. Pakotan itseni lähtemään. En enää kykene makaamaan kotona ja pyörittämään päässäni kaikkea tapahtunutta. Luokkaan mennessäni istun samalle paikalle kuin aikaisemminkin. Derekin viereen. En osaa istua muualle vaikka haluaisinkin. Syvennyn kirjaan, kun Derekin tuoksu leijuu ympärilläni. En sano hänelle sanaakaan eikä hänkään puhu minulle. Tiedän, että herätämme ihmetystä luokkalaisissa mutten jaksa välittää. Tiedän myös sen, että Derekiä kiusaa tämä tilanne vähintään yhtä paljon kuin minua. Huomaan sen hänen olemuksestaan, mutta siltikään hän ei tee elettäkään mennäkseen istumaan jonnekin muualle. Olemme molemmat masokisteja ja sadisteja. Saamme toisemme voimaan pahoin samalla, kun kidutamme itseämme.

Välitunnilla eräs luokkamme tyttö tulee luokseni.
"Hei Sam. Ihanaa, että olet taas koulussa." Suon hänelle puolihymyn ja katson sitten tupakkaani, joka ei syttynyt kunnolla. Tyttö kaivaa taskustaan sytyttimen ja tarjoaa liekkiä. "Eikun ihan oikeasti", hän jatkaa, "On tosi kiva nähdä sinua täällä. Derekistäkin varmasti on." Tuhahdan hiljaa ja tunnen miten paha olo työntyy kurkkuuni ja tekee nieleskelystä vaikeaa. Tyttö sytyttää oman savukkeensa ja katsoo jonnekin kauas. "Derek on kaivannut sinua. Se on ollut ihan tosi sekaisin kun et ole ollut täällä. Tehnyt ja sanonut kaikkea... kaikkea typerää. Tänään se ei tehnyt mitään muuta kuin että istui sinun vieressäsi."






10.

"Sam. Yritäthän ensi vuonna vähän paremmin?" Jane sanoo ojentaessaan todistusta minulle. Hän hymyilee rohkaisevasti kun nyökkään ja taputtaa minua hellästi olkapäälle. En edes jaksa katsoa paperia kunnolla. Tiedän, ettei tulos miellytä. Laitan paperin takkini taskuun ja valmistaudun lähtemään.

Luokka tyhjenee hälisevistä oppilaista hiljalleen ja kävelen luokan ovea kohti ihmisten jälkijunassa. Mennessäni Derekin ohi, käteni hipaisee hänen kättään ja yritän vetää sitä vaistomaisesti pois, ikäänkuin olisin koskettanut jotain kuumaa. Derek kuitenkin on nopeampi. Hän tarttuu käteeni ja pyytää katseellaan minua jäämään. Haluaisin riuhtaista käteni hänen kädestään ja juosta pois mutta joku saa minut pysähtymään. Odotamme, kunnes luokka tyhjenee ja lopulta jäämme kaksin. Hiljaisuus välillämme on niin tiivistä, että se melkein näkyy. Derek puristaa vieläkin kättäni ranteesta. Ei kovasti, mutta määrätietoisesti. Emme ole vaihtaneet pitkään aikaan yhtäkään sanaa vaikka olemme istuneet vierekkäin. Puhumisen aloittaminen on huomattavasti vaikeampaa, kuin sen lopettaminen. Derek tulee aivan lähelleni ja painaa päänsä otsaani vasten. Olen jähmettynyt paikalleni. En osaa vieläkään päättää, jäänkö vai lähdenkö. Derek sulkee silmänsä ja painaa päänsä.
"Anteeksi."
"Saat." Derekin ote kädestäni hellittää hieman.
"Se oli vain pirun vaikea tilanne... Olin aikonut jättää sen tytön monta kertaa. Ihan oikeasti.." Derekin ääni hukkuu hiljaisuuteen.
"Jaa." En halua kuulla selityksiä, en mitään. En yksinkertaisesti halua muistella tapahtunutta.
"Haluaisin vain... yrittää vielä." Käännän pääni kun kuulen nuo sanat. Mieleeni palaa kaikki ne hyvät hetket ja se tunne, jonka olin kokenut niiden yhteydessä. Pian kaikki se kuitenkin peittyy viime kuukausien tuskaan ja ahdistukseen.
"En mä pysty." Derekin toiveikas katse muuttuu sekunnissa. Hän tuijottaa minua hetken epäuskoisena ja painaa sitten päänsä ja puree huultaan.
"Vittu!" Derek hengähtää. Hänen äänensä on ohut ja korkea. "Vitun vitun vittu!" Hän nostaa katseensa ylös ja hengittää pari kertaa syvään kunnes taas puristaa silmänsä yhteen. Näen miten silmäkulmista valuu kyyneleitä. Samalla hetkellä haluan perua kaikki puheeni ja suudella häntä. Haluan painaa huuleni Derekin kaulaa vasten ja pyytää itse anteeksi, mutta pian Derek kääntyy ja hetki menee ohitse. Nostan kättäni hitaasti ja Derek irroittaa siitä otteensa. Kävelen luokasta ulos ja toivon, että Derek huutaisi perääni. Mitään ei kuitenkaan kuulu.

Astun ulos jo kesäiseen ilmaan. Tällaisena päivänä näin Derekin ensimmäistä kertaa. Tässä näin kohtasin hänen katseensa. Istun koulun kylmille kiviportaille ja annan kyynelten tulla.